Sääksen pelastus 2022

Sääksenpoikasen pelastus Pielavedellä 2022

Teksti: Tapio Osala ja Pekka Ovaskainen
Kuvat: Eeva ja Pekka Ovaskainen

Pielaveden järvellä oli tänä vuonna ennätykselliset seitsemän sääksen poikaspesää.
Kävimme Harri Laakkosen kanssa tarkastamassa ja rengastamassa Pielaveden pesät 7.7.2022.

Viime torstaina (28.7) järven rannalla mökkeilemässä olleet Eeva, Eveliina ja Alexandra Ovaskainen soittivat ja kertoivat hädässä olevasta lentokyvyttömästä sääksen poikasesta  Eevan appiukolle, tyttöjen ukille,  Pekka Ovaskaiselle koska tiesivät hänellä olevan lintuharrastustaustaa.
Mitä oikein tapahtui Pekka?
-Miniäni Eeva oli tyttäriensä Eveliina ja Alexandra Ovaskaisen kanssa lähtenyt katiskalle sääksen pesäsaaren naapurisaaresta ja kiinnittivät huomion hyökkäileviin tiiroihin ja lähtivät katsomaan lähempää, mikä siellä oikein on….Sääksen pesä heillä toki on ollut tiedossa jo useamman vuoden ajan ja ovat aina  välttäneet pesinnän häirintää.

-Soittivat minulle ja kyselivät mitä tämän tiirojen ahdisteleman uivan sääksenpoikasen kanssa oikein tehdään.

-Poikanen oli sitten uinut ja päässyt omin avuin mantereen puolen rantakiville. Ehdotin että veisivät sen takaisin pesäsaarelle, mutta tytöt olivat sitä mieltä, ettei se heiltä keskenään onnistu.

– Soitin sääksirengastaja Tapio Osalalle, joka neuvoi pyydystämään poikasen isoon kassiin ja viemään sen pesäsaarelle.

-Tytöt jäivät sitten vahtimaan ja hätistelemään tiiroja siksi aikaa, kunnes minäkin pääsisin sinne.

-Alexandra jäi hätistelemään tiiroja siksi aikaa, kun Eeva kävi hakemassa minut mantereen puolelta. Meni vähän reilu tunti, kun olin rannassa keräämässä poikasta kyytiin.

-Koppasin rannalla poikasen kainaloon ja panin veneessä kassiin.

-Veimme sen pesäsaarelle, pesäpuun juurelle. Emot olivat innokkaina paikalla kalat kynsissään.

Tässä pelastettu poikanen, verissä päin.

-Jos sääksien ja merikotkien suojeluun ja tutkimukseen keskittyvällä Pohjanmaan Merikotkat ry:llä olisi kunniamerkkejä jaossa, niin Ovaskaiset sellaisen saisivat, sanoo Tapio Osala, yhdistyksen puheenjohtaja.

– Poikanen olisi ollut vasta parin viikon päästä lentokykyinen ikänsä puolesta, on mysteeri kuinka poikanen oli pesästä veteen joutunut, lisää Tapio Osala.

Sääksen pelastukset 2019

Teksti ja osa kuvista: Tapio Osala

Heinäkuun kymmenentenä kävimme assistenttini Antero Tiilikaisen kanssa veneellä Nilakalla Keiteleellä rengastamassa parikymmentä sääksenpoikasta.

Heinäkuun lopulla olivat jo ensimmäiset poikaset lentokykyisiä. Tiistaina 30.7 oli Nilakalla kova keli, satoi, oli kylmä ja kova pohjoistuuli. Yksi juuri lentoa opetteleva poikanen oli harhautunut järveselän yli pesältään etelään kymmenen kilometrin päähän, Hamulanniemeen, Jukka Nuutisen talon ulkorakennuksen katolle. Poikanen oli kylmissään ja uupunut.

Uupunut sääksi. (Kuva Jukka Nuutinen)

Jukka Nuutinen soitti Keiteleen pelastuslaitokselle ja sieltä yksikön johtaja Juha Leskinen kävi pyydystämässä sääksenpojan. Lintu antoi ottaa itsensä kiinni, ilman haavia, yrittämättä edes paeta.

Lintu toimitettiin pielaveteläisen Jorma Jäntin hoteisiin. Jorma on aiemminkin tallissaan hoitanut loukkaantuneita lintuja.

Koska linnulla oli metallirengas jalassaan, Rengastustoimistosta selvisi, että lintu oli minun rengastama. Jorma otti yhteyttä minuun.  Päätimme että hän ruokkisi sitä pari päivää ja tulisin sitten paikalle tutkimaan sen lentokuntoa ja mahdollista vapautusta.

Perjantaina 2.8. menin Jorman luokse. Sääksi vaikutti erittäin ärhäkältä, kala oli sille hyvin maistunut.

Sain rengastajakollega Ari Lyytikäiseltä lisää sääksen lukurenkaita.Tämä sääksi sai PLS-tunnuksen*.

Laitoin samalla linnulle myös keltaisen lukurenkaan, jotka välillä pääsivät loppumaan eli en varsinaisessa rengastuksessa pannut linnulle kuin metallirenkaan.

Sääksi oli hyvässä kunnossa Jorman tallissa.

Päätimme vapauttaa sen pesän tuntumaan.

Otin yhteyden Keiteleen pelastulaitaiksen palomestariin Teemu Tenhuseen kysyen josko he voisivat tulla veneellään mukaan palauttamaan sääkseä luontoon. Teemulle se sopi hyvin ja mukaan lähti myös Juha Leskinen.

Jorma Jäntti ja laatikossa vapautettava sääksi. Venettä ohjaa Teemu Tenhunen.

Ajelimme pelastuslaitoksen veneellä samalle saarelle, jossa oli sääksen kotipesä. Molemmat emot tervehtivät tuloamme. Nousimme maihin ja pesän tuntumassa sääksen sijaisvanhempi Jorma Jäntti vapautti sääksen.

Jorma Jäntti ja sääksi juuri ennen vapautusta

Hienosti lentäen se laskeutui maahan ihmettelemään. Emot kutsuivat sitä taivaalla. Poistuimme vikkelästi.

Tehtävä hoidettu.

• LUKURENKAISTA: yksi lukurenkaalla varustamani sääksi on havaittu voimissaan Etelä-Afrikassa, toinen Angolassa.

---

PELASTUS NRO 2

Heinäkuun kahdeksantena kävimme Antero Tiilikaisen kanssa eräällä Pohjois-Savolaisella sääksen suopesällä. Pesä oli aikaisemmin ollut varsin tuottoisa mutta nyt kun kiipesin pesälle siellä oli vain yksi poikanen.

Pesä oli nitkahtanut eli oli kallellaan ja alareunassa ei ollut sääksen pesälle tyypillistä oksista koottua turva-aitaa. Pyysin Anteroa tutkimaan pesän alustaa, josko sieltä löytyisi muna tai raato…

Pesä 4/8-19. Oikealla isompi poikanen, pieni ei erotu vasemmalla. Emot ovat itse vielä kohentaneet pesää. Huonossa latvassa pesä on.

Täällä on elävä poikanen, huutaa Antero!

Poikanen oli ihan terve ja hyvässä kunnossa mutta kovin pieni, vain 550 grammaa, verrattuna pesäpoikaseen, joka oli1200 grammaa.  Nostin poikasen pesälle ja korjasin pesää rakentamalla turva-aidan, ettei pienokainen uudestaan putoaisi.

Yleensä näin pienet poikaset, jolla kovasti suurempia sisaruksia, eivät selviä lentoon.

Kävimme Outin kanssa elokuun neljäntenä metsän suojasta kaukoputkella tarkastamassa olisiko kuitenkin pikkuinen selvinnyt. OLI!

Isompi oli juuri lähdössä jo lentoon, pienempi saisi vielä kasvaa pari viikkoa mutta hyvältä näytti.

 

Kaksi kalastajaa – sääksi ja Jorkki

Teksti ja kuvat: Tapio Osala       Kuopion Jännevirralla kesinä 2019 ja 2020

Tässä selostettu video 13/8 2019

Tässä video tapahtumasta.

Tässä video kun Jorken kalaa naaras syöttää poikasille pesällä.

VIDEO POIKASEN LENTOHARJOTUKSESTA

Savolainen ammattikalastaja Jorma “Jorkki” Miettinen on viime kesästä (2018) asti antanut Kuopion Juurusvedellä pesivälle sääksiperheelle, verkoiltaan palatessaan, lahjakaloja.

Jorkki saapuu kohti pesää

Jorkki heittää lahnan sääkselle, lahna ilmassa.

Hyvin ovat sääkset oppineet Jorken tuntemaan. Kun Jorkki lähestyy veneellään pesää, nousee naaras pesältä kohtaamaan Jorken venettä.  Normaalisti kuuluu ruoan hankinta pelkästään sääksikoiraalle.

Sääksi nappaa Jorkin antaman kalan

Lahjakalan kuljetusta

Jorkki katsoo kun sääksi lähtee antamansa kalan kanssa kohti pesää

Normaalisti kuuluu ruoan hankinta pelkästään sääksikoiraalle.

-Jorkki on kymmeniä vuosia kalastanut Juurusvedellä ja on suuri luonnon ystävä ja hyvä tuttavani. Häneltä ostan kalani kun en itse ole verkkoja vedessä käyttänyt.

Lahnan toinen ja viimeinen lento

Juurusveden sääksikanta on roimasti kasvanut. Viisi vuotta sitten oli vain yksi pesivä pari, tänä kesänä peräti seitsemän onnistunutta pesintää.

-Tarkastamissani noin neljässäkymmenessä sääksenpesässä Pohjois-Savossa meni tänä kesä muutenkin ennätyksellisen hyvin. Poikasia oli onnistunutta pesintää kohden keskimäärin lähes kaksi ja puoli kun viime vuonna luku jäi kahteen.

-Olen ollut rakentamassa yhdessä Jänneniemen naapurin, Antero Tiilikaisen, kanssa Juurusvedelle viittä tekopesää.

Pesälle lahjakalan kanssa!

Sääkselle sopivia pesäpuita on niukasti ja niiden itse rakentamat pesät usein putoilevat puusta myrskyillä. Tekopesät pysyvät puissa paremmin ja sääkset hyväksyvät ne usein kun paikka on valittu sopivasti.

-Tuo pesä mitä Jorkki ruokkii, on tekopesä, jonka rakensimme ensimmäiseksi, neljä vuotta sitten. Toissa vuonna nuori sääksipari asettui taloksi ja harjoitteli pesintää. Viime vuonna oli ensimmäinen varsinainen pesintä: yksi poikanen kuoriutui kahdesta munasta. Tänä vuonna (2019) kolme poikasta, jotka (13.8.2019) jo toista viikkoa lentelevät pesän lähistöllä. Ruokailu tapahtuu vielä pesällä, välillä emon ruokkiessa, välillä poikasten itse repiessä kalaa suuhunsa.

Kala tulossa pesälle, poikaset odottavat jo makupalaa (katso VIDEO täältä )

Sääkset muuttavat talveksi Afrikkaan. Ensiksi muutolle lähtee naaras, elokuun puolen välin jälkeen. Seuraavaksi lähtee koiras, jahka on saanut opetettua poikaset kalastamaan. Sitten lähtevät poikaset yksitellen. Poikaset eivät palaa Suomeen vielä seuraavana kesä, vasta sitä seuraavana. On arvioitu, että vain puolet poikasista selviytyy takaisin Suomeen.

Nyt lahna perillä pesällä

-Yksi Juurusvedellä rengastamani sääksi tavattiin hyvävointisena Etelä-Afrikassa, toinen Angolassa. Lukurenkaat pystyy havaitsemaan ja lukemaan hyvällä kameralla tai kaukoputkella.

Sääkset ovat pariuskollisia vaikka palaavatkin omaan tahtiin Afrikasta ja elelevät siellä yksinään. Parin päivän sisällä huhtikuun lopulla ne löytävät toisensa vanhalla tutulla pesällä , sikäli mikäli vahinkoa ei ole tapahtunut pitkällä matkalla. Jos vahinko on tapahtunut, eikä toinen saavukaan, löytää sääksi usein uuden kumppanin.

Tapio, sääksi ja lukurengas.

EDIT 2020: Tarkastamillani sääksen pesillä oli tänä vuonna (2020) vain 55 poikasta, vuonna 2019 peräti 74 poikasta.  Vuonna 2018 vain 30.  Päivö-Myrsky 30.6.2020  tuhosi monta hyvin alkanutta pesintää. VIDEO POIKASEN LENTOHARJOTUKSESTA

Luonto, kieli ja kokemus

Lähde: Luonto, kieli ja kokemus

En todellakaan itse ole kirjoittanut tätä itse…

Ne siilot!

Onko mahdollista syödä kakku ja säästää se? > ON!

Olin n. 10 v sitten mukana (Pikipruukin hallituksessa) kun oli saatu jopa rakennuslupa siiloihin rakennettaville yli sadalle asunnolle. Ylimmät kerrokset olisi rahoittanut paikallinen säätiö, välikerrokset Pikipruukki (kaupungin vuokrataloyhtiö) ja alimmat kerrokset VOAS (opiskelija-asuntosäätiö).

Museokadun kohdalle olisi tehty aukko, jotta Koulukadulta olisi näkynyt taas Hietasaari. Autopaikat olisi pantu maan alle.

Siilot olisi aukotettu pystyikkunoin ja vaskiluodon sillalta päin olisi näkynyt paljon lasia…kaikki eivät olisi niitä siiloiksi arvanneetkaan.

Homehysteriasta (joka ei todellinen) olisi päästy eroon purkamalla siilot sisältä. Siilothan ovat paksuseinäisiä ja siellä siilojen keskellä on paljon turhaa tilaa vievää betonia. Vain siilojen ulkokuori olisi jätetty ennalleen. Myös ulkokuorta olisi purettu sisäpuolelta, jotta viimeisetkin homehysteerikot olisivat mykistyneet.

Nykytekniikalla ei ole mitään ongelmaa päällystää betonia siten, että yksikään homeitiö ei pääse läpi.

No, mikä meni vikaan?  Rakennusliikkeeltä oli jo tarjous, jossa oli sitova neliöhinta. Rakennuslupa oli.

Vikaan meni se, että rakennusliikkeessä vaihtui toimitusjohtaja ja uusi vetäytyi hankkeesta.

Olisi ollut mahtava hanke! Tämä on tietysti edelleen toteutettavissa…

Kasarmi 13 ja 14 pelastettava taiteilijoille!

Kasarmin taiteilijatalojen, Kasarmi 13:n  ja Kasami 14:n käyttö taiteilijoidemme tiloina ovat uhanalaisia. Taidetta tukeva säätiö Pro Artibus vuokrasi toisen taloista kaupungilta kymmen vuotta sitten ja vuokrasi tiloja edullisesti taiteilijoille.

Nyt tilat ovat saneerauksen tarpeessa ja on vaarana, että kaupunki nostaa vuokraa niin korkealle, että säätiö vetäytyy vuokraajan asemastaaan.

On harmillista, että Vaasan Talotoimi joutuu ratkaisemaan taidepoliittisia kysymyksiä. Sille on asetettu tulostavoitteet ja sen perimmäinen tehtävä ei ole hyväntekeväisyys.

Nyt olisi siis sivistystoimenjohtaja Christina Knookalan puututtava asiaan ja tuotava asia kaupunginhallitukseen ja tarvittaessa valtuustoon.

RATKAISU: Talotoimen kanssa on sovittava, että myös saneerauksen jälkeen vuokra taiteilijoille pysyy samansuuruisena ja näin uuteen sopimukseen Pro Artibuksen kanssa päästäisiin.

Vaasaa on pidetty taide- ja kulttuuriystävällisenä kaupunkina. Nyt sitä mitataan!

Tämä ei riittänyt kaupunginvaltuustoon?

Olen perusvihreä ja kannatan vihreiden hyväksymiä periaatteita ja ohjelmia.

Elintavoiltani en ole fundamentalisti. Omistan vanhan (paketti)auton, jolla ajan toki harvoin. Perheenjäsenet asuvat kaukana maailmalla ja heitä vuosittain tapaan, myös lentämällä. Pääasiassa kuitenkin matkustan junalla.

Jääkiekko on aina ollut lempilajini. Olen itse pelannut Suomi-sarjatasolla (VIFK), ollut juniorivalmentaja (C-jun SM pronssi /Sport) ja kymmenisen vuotta tuomarina.

Asuin lapsuuden Hietalahdessa, jossa silloin koko talven oli luistelujäätä: ”Vanhalla kentällä” (nykyisen Hesburgerin paikalla), raviradalla ja ennen kaikkea kaukalossa uimahallin takana sekä  iso jää Jääpallostadionilla. Hietalahden jäillä opetin omat lapseni luistelemaan.

Ilmastomuutos on koetellut karseasti Vaasan luonnonjäitä. Olen ottanut selvää, että tekojääkoneisto kaukalon alle maksaisi asennuksineen  180 000 €. Jään ylläpitämínen 15.10 -15.4. maksaisi energiana n. 20 000 €, kylmänä talvena vähemmän. Lauhdelämpö olisi talteenotettavissa uimahalliin.

Vaasassa on toki Kuparisaaren jäähalli, jossa jopa neljä kaukaloa, lähinnä seurojen käyttöön. Vuokrat seuroille ovat toki aivan liian kalliita ja aiheuttavat suuria kausimaksuja lasten vanhemmille.

Hyvä silti luisteluharrastuksen takia että edes jäähalli on. Mutta sinne on kallista ja hankalaa muiden mennä sekaan. Kouluilla ei ole varaa maksaa jäävuoroja ja matkatkin ovat hankalia koululuokille. Yleisölle avoimia vuoroja on vähän eikä niitä juuri käytetä.

Luistelutaito uhkaa heikentyä lapsilta kun luonnonjäätä on vain satunnaisesti. Kun tekojää olisi aina luistelukunnossa, tulisi harrastuksesta säännöllistä. Sieltä sitten kipinän saaneet siirtyvät taitoluistelu- tai jääkiekkoseuroihin.

Lapset kaipaavat muutakin kuin pelikonsolin äärellä istumista!

Olen siis päättänyt vakaasti löytää keinon, jolla tekojää Hietalahden kaukalon alle tulisi mahdolliseksi. Se olisi helpointa suorittaa kaupunginvaltuustosta käsin.

---

P.S. Kaksitoista vuotta valtuuston varsinaisena jäsenenä ja saman verran varavaltuutettuna. Eikö jo riittäisi?

No ei! Vielä olisi annettavaa.

Mainittakoon, että yhteisten asioiden hoitamisen lisäksi olen nykyään aktiivinen merikotkien pesäntarkastaja (merikotkatyöryhmän jäsen). Rengastan myös kalasääskiä, ja vähän haukkoja/pöllöjä.

Olen Pohjanmaan Merikotkat ry:n puheenjohtaja.

Hurahdin lintujen rengastajaksi

Lintujen rengastusta on harjoitettu jo vuodesta 1899 lähtien. Se ei ole hupia, eikä sillä aiheuteta haittaa linnuille, ainakaan enempää kuin rengastuksesta saatu hyöty linnuille tuo. Itse asiassa on kyse pesäntarkastuksesta, rengastus on vain sivujuonne, eikä sitä edes aina tehdä.

Meitä rengastajia on Suomessa noin 700, valtaosa on keskittynyt vain muutamaan ”omaan” lajiinsa. Kaikista rengastetuista linnuista kerätään tiedot keskitetysti Rengastustoimistoon, Helsingin yliopiston eläintieteen laitokselle, tarkemmin sanottuna Eläintieteen museolle.

Olen nyt rengastanut lintuja kuutisen vuotta, sitä ennen pari vuotta kokeneen biologiystäväni Pekka Peuran assistenttina. Tässä kävi nyt samoin kuin aloitettuani noin neljännesvuosisata sitten avantouinnin. Miksi en aloittanut aikaisemmin?

No, vielä puuhun jaksan hyvin nousta. Tänä kesänä (2019) olin 30 metriä korkeassa männyssä Pohjois-Savon ensimmäisellä merikotkan pesällä. Hikistä hyötyliikuntaa. Kun samana päivää kiipeää useampaan puuhun ei tarvitse miettiä ”salille” lähtöä.

Rengastan pääasiassa merikotkia, sääksiä ja helmipöllöjä, Pohjanmaalla ja Savossa.

Mikä tuossa harrastuksessa sitten viehättää? Kyse on siis harrastuksesta, josta ei makseta mitään, aiheuttaa vain vähän kuluja.. Siis miksi? No, kun muutenkin olen luontoihminen ja tykkää siellä liikkua, niin nyt on samalla joku järkevä tehtävä, tavoite. Kun luonnossa vain liikkuu sitä ihaillen ja vaikka kuvaten, tuntuu minusta siltä, että silloin luonto on antavana osapuolena ja ihminen ottavana. Kun samalla tekee luontoa hyödyttävää työtä, vaikkapa juuri pesäntarkastusta, maksaa saamastaan hyvän olon tunteesta jotain takaisinkin.

Pesäntarkastukset tuovat tutkijoille tietoa lintujen kantojen vaihteluista. Kun näitä vaihteluita havaitaan, pyritään selvittämään syitä. Ihminen on toimillaan usein syy kantojen romahduksiin ja voimakkaisiin kasvuihin. Merimetsot löysivät rehevöityneen Itämeren runsastuneista kalakannoista ekologisen lokeron. Merikotkat taas olivat Itämereltä kuolemassa 1970-luvulla sukupuuttoon ympäristömyrkkyjen takia.

Ravintoketjun huipulla ovat sekä petolinnut että ihmiset. Merikotkien ja sääksien pääravinto on kala. Kaloissa olevat myrkyt päätyvät myös ihmisiin ja kiitos mm. merikotkan, muun muassa DDT:n käyttö lopetettiin.

Faktaa rengastuksesta:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rengastus

Merikotkauutisia 3-2013 – vuoden pesintä alkamassa

WWF Suomi Merikotkatyöryhmä 40 vuotta -juhlaseminaari Kasnäsissä.

Vaasalainen kotkaperhe. Kuva Eero Murtomäki)

Merikotka on levittäytymässä uusille alueille Suomessa. Satakuntaan, Hämeeseen ja Itä-Suomeenkin. Lapissa on kanta kasvanut. Suomen merikotkakannan 60-80-lukujen sukupuuttouhka on voitettu. Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Vaasan saaristojen merikotkakannat ovat hyvät.

Silti suojelutyötä edelleen tarvitaan. Asenteissa on korjaamista koska petoviha koskettaa myös merikotkaa vaikka siitä ei ihmiselle pitäisi olla mitään haittaa. Ellei nyt  vapaana olevan kissan kaappausta sellaiseksi lasketa.

Itse asiassa on merikotkasta tullut niiden ystävä, jotka eivät merimetsoista pidä. Merikotka on oppimassa tehokkaaksi merimetsokannan rajoittajaksi.

Merikotkan pesäpuita uhkaa myös tuulivoima. Korvausten toivossa tuulivoimaloita odottavat maanomistajat saattavat hävittää merikotkaa mailtaan esim. pesäpuita kaatelemalla.

Juhlaseminaarin muistiinpanoja  2.-3.3.2013: Oulun yliopiston perinnöllisyystutkija Suvi Ponnikas esitteli seminaarissa  aivan uutta tietoa Suomen merikotkien jakautumisesta kahteen erilliseen toisiinsa sekoittumattomiin populaatioihin. Lapin ja Itä-Suomen kotkat muodostavat oman ryhmän ja Pohjanlahden ja Suomenlahden (sekä Etelä-Suomen sisävesien). Norjan runsas merikotkakanta ei sekoitu Suomen kantoihin. Suomen ja Ruotsin merikotkakannat pysyvät myös pääosin erillään vaikka liikkuvatkin toistensa alueilla.

Suuri ongelma kotkien tutkimuksessa on ollut havaintojen tekeminen rengastetuista merikotkista. Missä liikkuvat ja mihin tekevät aikoinaan pesänsä? Tähän ongelmaan on nykytekniikkaa tuonut ja tuomassa apua. Digikameroiden erottelukyky paranee ja sitketä kuvaajat ottavat niin tarkkoja kuvia kotkista että renkaiden tunnukset erottuvat. Suomen ykkönen asiassa on Hannu Vainiopekka. Vaasan seudulla asiaan on paneutunut Roland Lillkåla.

Helsingin Yliopisto on tutkija Heikki Lokin johdolla muodostanut viranomaisille avoimen Haliaeetus-tietokannan, jossa kaavoitus ja metsäviranomaiset saavat tarkat tiedot kotkien reviireistä ja pesäpuista. Näin voidaan tahattomat kotkareviirit ottaa huomioon jo suunnitteluvaiheessa (metsänkäsittely, kaavoitus yms.).

Merikotkia on alettu seurata vuodesta 2009 myös satelliittipaikannuksen avulla. Yhdeksälle kotkalle on asetettu pieni radiolähetin selkäreppuun. Lähettimet ovat toimineet hyvin, paitsi pimeimpänä aikana talvella koska lähettimien aurinkokennot eivät tuolloin generoi tarpeeksi sähköä.

Voit seurata kotkiemme liikkeitä > http://www.luomus.fi/elaintiede/merikotkat/ .

Seurantaekspertti on Eläinmuseon tutkija Pertti Saurola.

Aikuisten pesivien kotkien liikkeistä ei ole tähän mennessä juurikaan tietoa. Vuonna 2009 rengastetut neljä kotkaa aloittanevat tänä keväänä pesintäpuuhat. Merikotkaväki odottaa jännityksellä uutta tietoa. Mihinkä Vaasan saariston kotkat asetuvat ja kenen kanssa?

Oulun EVIRA on Marja Iso-Mursun johdolla tutkinut merikotkien lyijypitoisuuksia. Lyijyä on löytynyt mutta ei kovin korkeita pitoisuuksia. Lyijyn epäillään päätyneen kotkiin haulikolla haavoitettujen lintujen syönnistä. Lyijyhaulien käytön vähenemisen vuoksi uskotaan lyijypitoisuuksien olevan laskussa myös kotkissa.

Tuulivoimarakentamisen buumin seuraukset Suomessa askarruttavat merikotkan suojelijoita. On 2 km:n suojavyöhyke riittävät kotkaonnettomuuksien välttämiseksi? Sitä ei vielä tiedetä koska turbiineja on vielä vähän Suomessa. Tero Niinimäki Itä-Suomen Yliopistosta seuraa asiaa tarkasti.

Haahkakannat ovat romahtaneet Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan saaristoissa. Yksi osasyy on merikotkakannan vahvistuminen. Merikotkalle maistuu kovin hyvin haahka. Novian haahkatutkija Mikael Kilpi seuraa asiaa tarkasti.

WWFn merikotkatyöryhmän pitkäaikainen puheenjohtaja Torsten Stjernberg ja niin ikään pitkäaikainen sihteeri Ismo Nuuja jättivät tehtävänsä. Uusi puheenjohtaja on  FT Tutun yliopiston evoluutioekologian dosentti  Toni Laaksonen.

WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder vakuutti WWFn jatkavan merikotkaryhmän työtä.

Tapio Osala

Seminaarin osanottaja ja tuleva merikotkarengastaja

WWF:n tiedote sempasta: http://wwf.fi/jarjesto/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/WWF-n-merikotkatyoryhma-40-vuotta-1710.a

Tositarina merikotkanpojista

Samoilin Merenkurkun metsässä kevättalvella 2001, Vaasassa. Merikotka liiteli uljaasti taivaalla. Kaunis näky.

Kyseiseltä pesältä Eero Murtomäen ottama kuva. Kolme poikasta odottaa emon tuomaa kala-ateriaa.

Metsä oli melko lähellä merenrantaa ja kasvoi komeita petäjiä. Metsäyhtiö olisi varmasti ollut niistä kiinnostunut. Mietin, että tässähän vasta olisi oiva pesän paikka kotkalle. Sopivia pesäpuita kun merikotkat eivät helposti löydä saaristoonkin ulottuneen tehometsätalouden vuoksi. Selvitin kotiin päästyäni metsän omistajan. Kysyin omistajalta, josko tällä olisi jotain sitä vastaan että kotkan tekopesä hänen mailleen rakennettaisiin. Tein selväksi, että jos kotka sinne asettuisi, niin sen jälkeen ei puuta enää kaadettaisi. Metsänomistaja sattui olemaan luonnon ystävä. Hän piti ihan kunnia-asiana jos hänen mäntynsä upealle merikotkalle kelpaisi. Seuraavaksi otin yhteyden kokeneeseen pesärakentaja Matts ”Severi” Finnlundiin. Pääsiäiseksi sovittiinkin rakennustalkoot. Pitkään valitsi Severi oikeaa puuta. Mikroilmasto on tärkeä. Severi kipaisi puuhun kuin nuori kloppi vaikka jo miehen iässä onkin. Minä olin puun alla hanslankarina risunippuja köyden päähän sitoen. Severi veteli ne männyn latvaan naulaamiensa kakkosnelosten varaan. Koko päivä siinä vierähti mutta hyvä tuli. Kävin kahtena kesänä toiveikkaana tutkimassa pesän alustaa, mutta merkkejä pesinnästä ei löytynyt. Alkoi epäilys vaivata vaikka Severi kertoi, että kärsivällisyyttä vaan.

Severi on kyllä varsinaisesti kalasääksimiehiä. Hän on vuosikymmeniä rengastanut Merenkurkut sääksenpojat. Severi toivoikin, vähän minulta salaa, juuri sääkseen tekopesäämme asettuvan. Sääkselle kelpaa samanlainen tekopesä.

Keväällä 2006 alkoi sitten viimein tapahtua. ”Melko varmoja” pesintätouhuja havaittiin. Sitten jo ”täysin varmoja”.  Kuitenkaan nuoren kotkaparin ensimmäinen pesintä ei useinkaan tuota tulosta, poikasten odotusarvo ei vielä ollut kovinkaan korkealla. Näin kotkamiehet minun kiihkoani  laimensivat.

Ilmoitin havainnoista Maailman Luonnonsäätiön (WWF) merikotkaprojektin vastaavalle, vaasalaiselle Juhani Koivusaarelle, pyytäen  päästä mukaan pesälle, kun hän sen tutkisi. Junnu päästi maallikon mukaan ja päivämääräksi sovittiin 9.6.2006. Sydän pamppaillen ohjasin Junnun pesälle ja katsoin kun ”ammattilainen” muutaman sadan metrin päästä tähyili kiikarillaan pesälle. Kaksi poikastahan siellä on, sanoi Junnu lakonisesti. Mitä se sanoi? KAKSI POIKASTA! Ei voi olla totta! Yritin näytellä rauhallista mutta päässä melkein sumeni! Voiko tämä olla totta!?

Saman pesän poikanen Matias Snellmanin kuvaamana 6 vuotiaana Keski-Pohjanmaalla.

Ei muuta kuin äkkiä pesälle. Pesäpuun alusmaastossa oli reippaasti valkoista… Jihuu, kotkan ulostetta!! Juhani puki ärsyttävän rauhassa kiipeämistamineet päälle ja kapusi rauhallisesti pesälle. Näin pesän alta kotkansiiven huisketta kun kotkanpoikia rengastettiin. Junnun palattua alas hänen kännykällä ottamiaan kuvia poikasista katseli varsin tyytyväiset miehet. Junnu tietysti oli tyytyväinen uuteen reviiriin ja minä onnellinen muuten vaan. Ikionnellinen. Pientä isyyden ylpeyttä rinnassa!

Seuraavana keväänä tehtiin havaintoja saman vaasalaispesän suuntaan kaloja kiikuttavista merikotkista. Soitin taas Juhani Koivusaarelle, josko saisin tulla mukaan rengastusreissulle. Menimme kesäkuun neljäntenä. Pesän alusta oli valkoisena kotkanpoikien ulosteista. Varmaan ovat poikaset pesässä! Junnu nousee hyvin vaikeasti kiivettävään puuhun. Minä keräsin syönnöksiä hyttysten kanssa tuskaille pesän alta, samalla tarkkaillen Junnun raskasta matkaa kohti pesää alkukesän helteessä. Mitä tapahtuu? Junnu on viiden metrin päässä pesältä kun näen kotkan lähtevän pesästä! Junnu ei sitä näe. Kerron Junnulle, hän ei meinaa uskoa. Junnu aprikoi, josko poikaset jo lentokykyisiä…

Pesästä löytyy peräti kolme poikasta. Poikasia on tavallisesti korkeintaan kaksi (keskiarvo 1,8). Juhani on satoja kertoja kiivennyt rengastamaan kotkanpoikia ja viimeistään kun rengastaja alkaa kiivetä on emo lehahtanut pesältä lentoon. Yleensä ei emoa näy lainkaan tai vain kaukaa kuuluu varoitushuutoa. Junnu rengastaa reippaat poikaset, mittaa siivet (22-41 cm).

Tapasin samana kesänä vaasalaisen, maankuulun luontokuvaaja Eero Murtomäen.

Samalta pesältä 2007 rengastettu poikanen oli kohdannut vaikeuksia 2013 Maalahdessa. Aivotärähdys parannettiin Pohjanmaan villieläinhoitolassa ja kotka pääsi terveenä vapauteen. Kuva : Roland Lillkola

Tiesin, että Eero on vannoutunut kotkamies, joka jo 60-luvalla raahasi talvisin sianruhoja Merenkurkun sukukyvyttömille kotkille syötäväksi. Etteivät etelään myrkkyruokaa lähtisi syömään. Eeron ”Merikotkan elämää” -kirja on tietysti kirjahyllyssäni. Eero  ilostui kuulemastaan uudesta pesästä ja lähti  pesää tarkkailemaan kameran kanssa.

Jo on kuvaajille nykyään objektiiveja siunaantunut! Kuvat nähdessäni minä luulin, että Eero on kavunnut naapuripuuhun. Kuvat oli otettu n. 300 metrin päästä, maasta, kotkia häiritsemättä. Ei uskoisi. Kuvista käy ilmi miksi linnun nimi on englanniksi ”White Tailed Eagle”, eli valkopyrstökotka.

Eero ja Juhani kuvasivat myös videokameralla pesän tapahtumia. Tarkasta videokuvasta näkyi nilkan renkaat ja kävi ilmi, että naaras oli Merenkurkussa rengastettu. Uroksen alkuperä jäi mysteeriksi koska se oli rengastamaton.

Samalta tekopesältä on lähtenyt Suomen ainoan Unescon luonnon Maailmanperintöalueen ilmatilaan 2012 mennessä jo ainakin 14  upeaa lintua samalta, ihmisen avustamalta pesäpaikalta.

TIETOA: Vuonna 1975 ei Merenkurkussa yksikään kotkanpoika päässyt siivilleen. Merikotkat talvehtivat eteläisellä Itämerellä ja siellä elimistöön kerätyt ympäristömyrkyt olivat tehneet Suomen merikotkakannan kyvyttömiksi jatkamaan sukua. Muutaman luonnonystävän aloittama talviruokinta piti kotkat talven yli Merenkurkussa ja näin kanta vähitellen alkoi elpyä. Nykyään Merenkurkussa pääsee vuosittain siivilleen 60-90 kotkanpoikaa ja välitön uhka on poistunut. Sopivien pesäpaikkojen puute on kannan vahvistumisen suurin este. Tuulivoimaloiden sijoitus lähelle merikotkien pesimäalueita on myös vaarana merikotkille.

Tässä kuvassa olen vielä kesällä 2012 Pekka Peuran rengastusapulaisena. Kesällä 2013 sain rengastajan luvan ja kiipeän itse pesälle. Kuva: Aarne Lahti

—

Tämä juttu julkaistiin Suomen Luonto lehdessä marraskuussa 2007.(Olen sitä tähän hieman päivittänyt poikasten lukumäärän osalta).