Monthly Archives: helmikuu 2013

Tositarina merikotkanpojista

Samoilin Merenkurkun metsässä kevättalvella 2001, Vaasassa. Merikotka liiteli uljaasti taivaalla. Kaunis näky.

Kuva

Kyseiseltä pesältä Eero Murtomäen ottama kuva. Kolme poikasta odottaa emon tuomaa kala-ateriaa.

Metsä oli melko lähellä merenrantaa ja kasvoi komeita petäjiä. Metsäyhtiö olisi varmasti ollut niistä kiinnostunut. Mietin, että tässähän vasta olisi oiva pesän paikka kotkalle. Sopivia pesäpuita kun merikotkat eivät helposti löydä saaristoonkin ulottuneen tehometsätalouden vuoksi. Selvitin kotiin päästyäni metsän omistajan. Kysyin omistajalta, josko tällä olisi jotain sitä vastaan että kotkan tekopesä hänen mailleen rakennettaisiin. Tein selväksi, että jos kotka sinne asettuisi, niin sen jälkeen ei puuta enää kaadettaisi. Metsänomistaja sattui olemaan luonnon ystävä. Hän piti ihan kunnia-asiana jos hänen mäntynsä upealle merikotkalle kelpaisi. Seuraavaksi otin yhteyden kokeneeseen pesärakentaja Matts ”Severi” Finnlundiin. Pääsiäiseksi sovittiinkin rakennustalkoot. Pitkään valitsi Severi oikeaa puuta. Mikroilmasto on tärkeä. Severi kipaisi puuhun kuin nuori kloppi vaikka jo miehen iässä onkin. Minä olin puun alla hanslankarina risunippuja köyden päähän sitoen. Severi veteli ne männyn latvaan naulaamiensa kakkosnelosten varaan. Koko päivä siinä vierähti mutta hyvä tuli. Kävin kahtena kesänä toiveikkaana tutkimassa pesän alustaa, mutta merkkejä pesinnästä ei löytynyt. Alkoi epäilys vaivata vaikka Severi kertoi, että kärsivällisyyttä vaan.

Severi on kyllä varsinaisesti kalasääksimiehiä. Hän on vuosikymmeniä rengastanut Merenkurkut sääksenpojat. Severi toivoikin, vähän minulta salaa, juuri sääkseen tekopesäämme asettuvan. Sääkselle kelpaa samanlainen tekopesä.

Keväällä 2006 alkoi sitten viimein tapahtua. ”Melko varmoja” pesintätouhuja havaittiin. Sitten jo ”täysin varmoja”.  Kuitenkaan nuoren kotkaparin ensimmäinen pesintä ei useinkaan tuota tulosta, poikasten odotusarvo ei vielä ollut kovinkaan korkealla. Näin kotkamiehet minun kiihkoani  laimensivat.

Ilmoitin havainnoista Maailman Luonnonsäätiön (WWF) merikotkaprojektin vastaavalle, vaasalaiselle Juhani Koivusaarelle, pyytäen  päästä mukaan pesälle, kun hän sen tutkisi. Junnu päästi maallikon mukaan ja päivämääräksi sovittiin 9.6.2006. Sydän pamppaillen ohjasin Junnun pesälle ja katsoin kun ”ammattilainen” muutaman sadan metrin päästä tähyili kiikarillaan pesälle. Kaksi poikastahan siellä on, sanoi Junnu lakonisesti. Mitä se sanoi? KAKSI POIKASTA! Ei voi olla totta! Yritin näytellä rauhallista mutta päässä melkein sumeni! Voiko tämä olla totta!?

Saman pesän poikanen Matias Snellmanin kuvaamana 6 vuotiaana Keski-Pohjanmaalla.

Saman pesän poikanen Matias Snellmanin kuvaamana 6 vuotiaana Keski-Pohjanmaalla.

Ei muuta kuin äkkiä pesälle. Pesäpuun alusmaastossa oli reippaasti valkoista… Jihuu, kotkan ulostetta!! Juhani puki ärsyttävän rauhassa kiipeämistamineet päälle ja kapusi rauhallisesti pesälle. Näin pesän alta kotkansiiven huisketta kun kotkanpoikia rengastettiin. Junnun palattua alas hänen kännykällä ottamiaan kuvia poikasista katseli varsin tyytyväiset miehet. Junnu tietysti oli tyytyväinen uuteen reviiriin ja minä onnellinen muuten vaan. Ikionnellinen. Pientä isyyden ylpeyttä rinnassa!

Seuraavana keväänä tehtiin havaintoja saman vaasalaispesän suuntaan kaloja kiikuttavista merikotkista. Soitin taas Juhani Koivusaarelle, josko saisin tulla mukaan rengastusreissulle. Menimme kesäkuun neljäntenä. Pesän alusta oli valkoisena kotkanpoikien ulosteista. Varmaan ovat poikaset pesässä! Junnu nousee hyvin vaikeasti kiivettävään puuhun. Minä keräsin syönnöksiä hyttysten kanssa tuskaille pesän alta, samalla tarkkaillen Junnun raskasta matkaa kohti pesää alkukesän helteessä. Mitä tapahtuu? Junnu on viiden metrin päässä pesältä kun näen kotkan lähtevän pesästä! Junnu ei sitä näe. Kerron Junnulle, hän ei meinaa uskoa. Junnu aprikoi, josko poikaset jo lentokykyisiä…

Pesästä löytyy peräti kolme poikasta. Poikasia on tavallisesti korkeintaan kaksi (keskiarvo 1,8). Juhani on satoja kertoja kiivennyt rengastamaan kotkanpoikia ja viimeistään kun rengastaja alkaa kiivetä on emo lehahtanut pesältä lentoon. Yleensä ei emoa näy lainkaan tai vain kaukaa kuuluu varoitushuutoa. Junnu rengastaa reippaat poikaset, mittaa siivet (22-41 cm).

Tapasin samana kesänä vaasalaisen, maankuulun luontokuvaaja Eero Murtomäen.

Samalta pesältä 2007 rengastettu poikanen oli kohdannut vaikeuksia 2013 Maalahdessa. Aivotärähdys parannettiin Pohjanmaan villieläinhoitolassa ja kotka pääsi terveenä vapauteen.

Samalta pesältä 2007 rengastettu poikanen oli kohdannut vaikeuksia 2013 Maalahdessa. Aivotärähdys parannettiin Pohjanmaan villieläinhoitolassa ja kotka pääsi terveenä vapauteen. Kuva : Roland Lillkola

Tiesin, että Eero on vannoutunut kotkamies, joka jo 60-luvalla raahasi talvisin sianruhoja Merenkurkun sukukyvyttömille kotkille syötäväksi. Etteivät etelään myrkkyruokaa lähtisi syömään. Eeron ”Merikotkan elämää” -kirja on tietysti kirjahyllyssäni. Eero  ilostui kuulemastaan uudesta pesästä ja lähti  pesää tarkkailemaan kameran kanssa.

Jo on kuvaajille nykyään objektiiveja siunaantunut! Kuvat nähdessäni minä luulin, että Eero on kavunnut naapuripuuhun. Kuvat oli otettu n. 300 metrin päästä, maasta, kotkia häiritsemättä. Ei uskoisi. Kuvista käy ilmi miksi linnun nimi on englanniksi ”White Tailed Eagle”, eli valkopyrstökotka.

Eero ja Juhani kuvasivat myös videokameralla pesän tapahtumia. Tarkasta videokuvasta näkyi nilkan renkaat ja kävi ilmi, että naaras oli Merenkurkussa rengastettu. Uroksen alkuperä jäi mysteeriksi koska se oli rengastamaton.

Samalta tekopesältä on lähtenyt Suomen ainoan Unescon luonnon Maailmanperintöalueen ilmatilaan 2012 mennessä jo ainakin 14  upeaa lintua samalta, ihmisen avustamalta pesäpaikalta.

TIETOA: Vuonna 1975 ei Merenkurkussa yksikään kotkanpoika päässyt siivilleen. Merikotkat talvehtivat eteläisellä Itämerellä ja siellä elimistöön kerätyt ympäristömyrkyt olivat tehneet Suomen merikotkakannan kyvyttömiksi jatkamaan sukua. Muutaman luonnonystävän aloittama talviruokinta piti kotkat talven yli Merenkurkussa ja näin kanta vähitellen alkoi elpyä. Nykyään Merenkurkussa pääsee vuosittain siivilleen 60-90 kotkanpoikaa ja välitön uhka on poistunut. Sopivien pesäpaikkojen puute on kannan vahvistumisen suurin este. Tuulivoimaloiden sijoitus lähelle merikotkien pesimäalueita on myös vaarana merikotkille.

540353_10150861343839858_1376226988_n

Tässä kuvassa olen vielä kesällä 2012 Pekka Peuran rengastusapulaisena. Kesällä 2013 sain rengastajan luvan ja kiipeän itse pesälle. Kuva: Aarne Lahti

Tämä juttu julkaistiin Suomen Luonto lehdessä marraskuussa 2007.(Olen sitä tähän hieman päivittänyt poikasten lukumäärän osalta).

Categories: Luonto Vaasa Merenkurkku, Merikotka, Uncategorized, Vaasa | Jätä kommentti

Pidä blogia WordPress.comissa.